Putkiporu nousi asian vierestä

Itämeren kaasuputki nousi pieneen sivuosaan presidentinvaalikeskustelussa, kun dosentti Arto Luukkonen kirjoitti Aamulehteen Paavo Lipposen roolista kaasuputkikonsulttina. Sen verran suurella kanuunalla ja vielä väärään maaliin Luukkonen ampui, etten lainkaan ihmettele Lipposen reaktiota.

Ei kai voi olettaa, että 2000-luvun entisten poliitikkojen pitäisi asettua entisten presidenttien kuten Stålbergin asettamaan muottiin siinä mikä heille on politiikan jälkeen suotavaa tekemistä. Sillä logiikalla pitäisi Matti Vanhasenkin nykyiset tehtävät tuomita.

Yhtä kaikki, en pitäisi hirveän kiinnostavana sitä, että poliitikko luovuttuaan tehtävistään toimii yksityisenä konsulttina. Paljon kiinnostavampaa kaasuputkiasiassa on se mitä Suomen silloinen valtiojohto asian suhteen teki ja mitä sen olisi pitänyt tehdä.

Tähän Venäjä-asiantuntijana tunnettu Luukkanenkin viittaa toteamalla, että "Venäjä aloitti armottoman lobbauksen putken hyväksymisen puolesta. Maamme hallitus pelästyi suorasukaista painostusta ja ilmoitti asian olevan pelkästään ”ympäristöasia”."

En tiedä pelästyikö. Mutta sen tiedän, että kaksi keskeisintä ulkopolitiikan toimijaa Luukkanen unohtaa - Tarja Halosen ja Matti Vanhasen. Ja sen vuoksi putkiporu nousikin asian vierestä.

Jo pitkään ennen kaasuputken ympäristöluvan myöntämistä, korostin julkisuudessa, että Suomen pitäisi päätöksen myötä saada Venäjä vahvasti sitoutettua Itämeren suojeluun. Aktiivisiksi aloitteentekijöiksi olisi tuolloin tarvittu tasavallan presidenttiä ja pääministeriä.

Taloudellisesti merkittävä hanke olisi ollut Suomelle vahva neuvotteluvaltti kun puhutaan esimerkiksi Venäjän maatalouden ja yhdyskuntien Suomenlahteen laskemista päästöistä. Ympäristön tilan kannalta asian olisi voinut nähdä kokonaisuutena: Yksi ympäristöriski lisää tarkoittaisi entisten riskien pienentämistä.

Mutta ei. Pääministeri Matti Vanhanen torjui ensin ajatuksen puutullikoplauksesta eikä sittemmin lotkauttanut korviaan myöskään ympäristökoplaukselle. Presidentti Tarja Halonen, jolla ymmärtääkseni on myös ollut ulkopoliittista valtaa, ei hänkään vaikuttanut asiaan.

Se milloin noudatetaan sovittuja kriteerejä ja milloin tehdään politiikkaa, näkyy vaihtelevan ajan myötä. Suomi katsoi kaasuputkipäätöstä vain tiukasti ympäristöhallinnollisena päätöksenä. Sen sijaan Romanian ja Bulgarian Schengen-jäsenyyden osalta unohdettiin Suomessa jäsenyyskriteerit ja mentiin politiikan puolelle. Toisesta olisi ollut meille hyötyä, toisesta saattoi olla haittaa.

Presidentinvaalien alla on ehdokkailta eri medioissa kyselty vähän niitä ja näitä. Mikä milloinkin mieleen juolahtaa riippumatta siitä onko asioilla mitään tekemistä presidentin tehtävien kanssa. Kun olisi asiasta kysymys, vaikkapa aivan konkreettisista asiasta, kuten siitä miten ja millä keinoin oman ulkopolitiikkamme keinoin voisimme saada Venäjän toimimaan sitoutuneemmin ja tehokkaammin Itämeren tilan parantamiseksi, niin eipä tunnu kiinnostavan.