Ei kai voi olettaa, että 2000-luvun entisten poliitikkojen pitäisi asettua entisten presidenttien kuten Stålbergin asettamaan muottiin siinä mikä heille on politiikan jälkeen suotavaa tekemistä. Sillä logiikalla pitäisi Matti Vanhasenkin nykyiset tehtävät tuomita.

Yhtä kaikki, en pitäisi hirveän kiinnostavana sitä, että poliitikko luovuttuaan tehtävistään toimii yksityisenä konsulttina. Paljon kiinnostavampaa kaasuputkiasiassa on se mitä Suomen silloinen valtiojohto asian suhteen teki ja mitä sen olisi pitänyt tehdä.

Tähän Venäjä-asiantuntijana tunnettu Luukkanenkin viittaa toteamalla, että "Venäjä aloitti armottoman lobbauksen putken hyväksymisen puolesta. Maamme hallitus pelästyi suorasukaista painostusta ja ilmoitti asian olevan pelkästään ”ympäristöasia”."

En tiedä pelästyikö. Mutta sen tiedän, että kaksi keskeisintä ulkopolitiikan toimijaa Luukkanen unohtaa - Tarja Halosen ja Matti Vanhasen. Ja sen vuoksi putkiporu nousikin asian vierestä.

Jo pitkään ennen kaasuputken ympäristöluvan myöntämistä, korostin julkisuudessa, että Suomen pitäisi päätöksen myötä saada Venäjä vahvasti sitoutettua Itämeren suojeluun. Aktiivisiksi aloitteentekijöiksi olisi tuolloin tarvittu tasavallan presidenttiä ja pääministeriä.

Taloudellisesti merkittävä hanke olisi ollut Suomelle vahva neuvotteluvaltti kun puhutaan esimerkiksi Venäjän maatalouden ja yhdyskuntien Suomenlahteen laskemista päästöistä. Ympäristön tilan kannalta asian olisi voinut nähdä kokonaisuutena: Yksi ympäristöriski lisää tarkoittaisi entisten riskien pienentämistä.

Mutta ei. Pääministeri Matti Vanhanen torjui ensin ajatuksen puutullikoplauksesta eikä sittemmin lotkauttanut korviaan myöskään ympäristökoplaukselle. Presidentti Tarja Halonen, jolla ymmärtääkseni on myös ollut ulkopoliittista valtaa, ei hänkään vaikuttanut asiaan.

Se milloin noudatetaan sovittuja kriteerejä ja milloin tehdään politiikkaa, näkyy vaihtelevan ajan myötä. Suomi katsoi kaasuputkipäätöstä vain tiukasti ympäristöhallinnollisena päätöksenä. Sen sijaan Romanian ja Bulgarian Schengen-jäsenyyden osalta unohdettiin Suomessa jäsenyyskriteerit ja mentiin politiikan puolelle. Toisesta olisi ollut meille hyötyä, toisesta saattoi olla haittaa.

Presidentinvaalien alla on ehdokkailta eri medioissa kyselty vähän niitä ja näitä. Mikä milloinkin mieleen juolahtaa riippumatta siitä onko asioilla mitään tekemistä presidentin tehtävien kanssa. Kun olisi asiasta kysymys, vaikkapa aivan konkreettisista asiasta, kuten siitä miten ja millä keinoin oman ulkopolitiikkamme keinoin voisimme saada Venäjän toimimaan sitoutuneemmin ja tehokkaammin Itämeren tilan parantamiseksi, niin eipä tunnu kiinnostavan.

Historiallisessa katsannossa EU on suuri rauhanprojekti. Sellaisena se on myös onnistunut hyvin, mutta siitä ei tämän päivän ongelmiin ole paljoa iloa. EU:lla oli 1990-luvulla tavoite ja päämäärä, mutta nyt ne tuntuvat puuttuvan täysin. EU:n eteen on tullut liian paljon ja liian nopeasti, että se pystyisi hallitsemaan Euroopan vaikeata taloustilannetta ja osoittamaan tietä tästä eteenpäin.

EU:n perustavin uhka on talous, jonka korjaamisessa mikään ei tunnu riittävän. Pitkälle se on mediapeliä, joka hallitsee analyytikkojen tietokoneita. Mutta ei EU:n tapauksessa vain sitä. Ongelmavaltiot ovat tilassaan myös siksi, että EU:n kontrolli petti. Nyt EU:n talous on kuralla ja kilpailukyky nollissa, vaikka juuri sitä EU:n piti edistää. Euroopan taloudet ovat ajautuneet velkakriisin suohon, jossa kunnossa olevat taloudet joutuvat auttamaan huonompia maita kunnes ne itsekin ovat suossa. Kuka sellaiseen loputtomasti lähtee? Siksi on oikein kysyä, mistä rahat, kun Italia ja Espanja joutuvat kierteeseen.

Talouden rinnalle tunkee jo suurempikin ongelma: politiikka. Jäsenmailta alkaa loppua paitsi kyky myös halu yhteisvastuuseen. EU-vastaisuus on alkanut leimata poliittisten mielipiteiden kenttää ja heiluttamaan vakiintuneita poliittisia kuvioita. Suomi näyttää kulkevan tässä eturivissä, mikä on paradoksi. Maamme kuuluu sentään vielä taloudellisesti vakaisiin maihin. Kysymys on poliittisesta johtajuudesta. Vain harva halusi perustella vaalien alla EU:n politiikkaa. Siksi perussuomalaisten menestys vaaleissa laittoi Suomessa koko poliittisen kuvion uusiksi. Suomi on ryhtynyt katsomaan Eurooppaa Suomen sisäpoliittisten uhkien kautta sen sijaan, että korostaisi EU:n antamia mahdollisuuksia. Kysymys ei ole eurooppalaisesta talouspolitiikasta, vaan sisäpolitiikasta. Samaa henkeä on muuallakin.

Toinen merkittävä ja ajan hengen muutoksesta paljon kertova muutos Euroopassa on se, että muutamassa sinänsä Eurooppa-myönteisessä maassa on ryhdytty rajoittamaan vapaata liikkuvuutta, joka on yksi EU:n onnistumisen perusedellytys. Selvimmin tämä näkyy Tanskassa ja Ranskassa, mutta myös Belgiassa on samaa henkeä. Vapaa liikkuvuus on EU:n ydinasia, jonka rajoitukset murentavat koko EU:n uskottavuutta. Siksi rajoitukset ovat luistelua heikoilla jäillä, vaarallinen ja helposti leviävä signaali.

Kolmas EU:n ongelma on eriseuraisuus. Yhteiseen rahaliittoon euroon kuuluu vain osa Euroopan maista, yhtä monet ovat ulkopuolella. Sama koskee Natoa, joka on kuitenkin Euroopan ainoa yhteinen tehokas turvallisuusorganisaatio. Juuri näissä näkyy myös ongelman ydin, EU:n jäsenmaiden lähtökohtien erilaisuus. Erilaisuus näkyy myös ajatuksissa ratkaista ongelmia. Komissio on ehdottanut, että eräiden Etelä-Euroopan maiden talousahdinkoa helpotettaisiin lisäämällä niiden aluetukia. Nämä maat ovat kuitenkin aluetikien osalta virhetilastojen kärjessä.  Euroopan pohjoisille maille tuskin missään oloissa käy se, että sääntöjä rikkoneille annetaan lisää, joka otetaan pois sääntöjä noudattaneilta mailta. Suomalaisesta tällainen ajattelu kuulostaa mielettömältä. Ihme ei ole, että lähtökohtien erilaisuuden takia jotkut ovat jo valmiita heittämään pyyhkeen kehään.

EU:n rapistuminen, ellei suorastaan hajoaminen, pitää ottaa vakavasti erityisesti niiden, jotka näkevät EU:n suurena mahdollisuutena vahvistaa yhteistä Eurooppaa. Paasikiven oppi tosiasioiden tunnustamisesta on ajankohtainen Euroopalle.

Mutta yhtä ajankohtaisia ovat toimet, joilla EU ohjataan tulevaisuuden kannalta vakaalle tielle. Ensimmäiseksi on tunnustettava, että EU:n laajeneminen tapahtui liian nopeasti ja liian kontrolloimatta. Toiseksi on pakko selvittää taloudellinen tulevaisuus. Yhteinen talouspolitiikka ei onnistu ilman verotuksen, sosiaalipolitiikan ja kuluttajapolitiikan jonkinlaista harmonisointia. Ja kolmanneksi on lähdettävä miettimään uudelleen koko järjestön organisointia. Korkeat edustajat ja ulkoministerit ovat yhtä tyhjän kanssa, ellei niiden kautta synny todellista johtajuutta. Niin kauan kuin aatteellista johtajuutta ei ole eikä visiota yhteisestä tulevaisuudesta,  EU:ta hallitsevat Saksa ja Ranska, pienet ovat kuunteluoppilaita. Kuka sellaisessa EU:ssa kauaa viihtyy?

EU:n pelastaa vain perusteellinen itsekritiikki. Sen päässä on enemmän yhteistyötä ja enemmän yhteisvastuuta, mutta liittovaltiota se ei silti ole. Liittovaltio vaatisi toisenlaisia organisatorisia muutoksia, jotka ovat näissä oloissa pelkkää utopiaa - tai pelottelua.

Tässä tulee viisi kohtaa, joka on alku:

1) Ei enää tukea Kreikan uuslainoitukseen kuin erittäin kovin ehdoin. Tätä voivat kannattaa niin Björn Wahlroos kuin Alexander Stubb, arvelen. Timo Soini voisi muotoilla sen lopulliseen asuun ja Jyrki Katainenkin laittaisi nimensä alle.

2) EU:n laajeneminen pitää laittaa jäihin. Ajankohtaisimpana hankkeena punakynällä vedetään yli ennen muuta Turkin jäsenhakemus.

3) Englannin alv-palautus pitää neuvotella uusiksi, siis poistaa tämä jäänne kokonaisuudessaan. Se on menoeränä perusteeton, siitä varmaan kaikki - brittejä lukuunottamatta -  ovat yhtä mieltä. Suomen osalta suuruusluokka on suunnilleen saman verran kuin Turun yliopiston vuosibudjetti, ei siis mitätön, mutta ei valtion kokoluokassa mahdotonkaan.

4) Suomen hallituksen tulisi ryhtyä kaikkiin toimiin estääkseen rikkidirektiivin täytäntöönpano. Sinänsä ympäristösuojelullisesti perusteltu toimi kuuluu sarjaan lainsäätäjän hurskas toive, joka johtaisi aivan päinvastaiseen lopputulokseen kuin on tarkoitettu. Pian Suomenkin laivat siirtyisivät kai Venäjän lipun alle, ettei niiden tarvitsisi välittää EU:n itseruoskinnasta.

5) Suomen hallitusohjelmaa pitäisi kirjoittaa toteamus, ettei Suomi tue eikä toteuta sellaisia maatalousratkaisuja, joissa ei Suomen erityisoloja oteta huomioon. Kansallisen tuen pitäisi säilyä nykyisellä tasolla.

Näitä hallitusohjelman kohtia olen kirjoittanut omasta kokemuksestani EU:n valiokuntatyön pohjalta. Muut suomalaiset parlamentin jäsenet voisivat helposti täydentää luetteloa, kuten Eija-Riitta Korhola ja Sirpa Pietikäinen. Muita ei kai tarvittaisi, kun keskusta ja demarit ovat jo kuulleet omia edustajiaan.

Vaikeampi asia olisi sen sijaan kirjoittaa Suomen EU-strategia, jossa tulokulmat ovat erilaisia. Minä esimerkiksi olen EU-kriittinen, mutta tulokulmani on positiivinen. Asenteeni on positiivisesti kriittinen vähän niin kuin positiivinen syrjintä. Näen että Eurooppa tarvitsee enemmän EU:ta, mutta korjattuna versiona. Timo Soinin tulokulma sen sijaan on negatiivisesti kriittinen. Hän lähtee siitä, että mitä vähemmän EU:ta sen parempi. Suuri kysymys on, voidaanko näistä erilaisista lähtökohdista lähetä siten, että molemmille olisi tilaa samassa hallituksessa.

Puhdasoppisuudesta politiikassa pitää aina tinkiä. Tämä on koko hallitusneuvottelujen ydinkohta, tukien takia Soini lähti pois hallitusneuvotteluista. Katainen sai jatkoajan myös tämän asian selvittämiseksi. Tehtävää helpottaa se, ettei hallituksella ole ollut kansallista EU-strategiaa muutamaan vuoteen, joten nyt kynnetään kesannolla olevaa peltoa. Asiaa helpottaa myös toteamus, että siitä mitä Suomi on tähän mennessä sopinut, on pidettävä kiinni. Sehän on kansainvälisen asemamme perusta kaikissa oloissa ja kenen tahansa ollessa hallituksessa. Nyt Euroopassa ihmetellään, voiko tässä suhteessa Suomeen luottaa, jos Soini on hallituksessa. Luulisi, että Soininkin etu olisi tämän käsityksen muuttaminen. Mutta toinen kysymys on, onko Suomen syytä rakentaa ulkopolitiikan peruskysymyksestä eripuraista hallitusta.

Tärkeintä olisi pyrkiä muokkaamaan uuteen hallitusohjelmaan uskottavasti Suomen ulkopolitiikan peruslinjat. Monet kyselevät, onko sellaisia ollenkaan, vaikka Suomen politiikan ainoa erottuva jakolinja on juuri EU. On siinä Alex Stubbille haastetta. Olennaista on, että Suomessa katsellaan EU:ta ikään kuin ulkoa päin. Pitäisi siis tehdä ohjelma, joka vakuuttaa, että olemme täysillä mukana unionissa.  EU-ohjelma merkitsee kylläkin sitä, että sellaisissa asioissa kuin verotuksen harmonisoinnissa pitäisi ottaa askelia yleiseurooppalaiseen suuntaan ja siten tosin myös edistää liittovaltiokehitystä. Onko siihen uskallusta, kun Soini huohottaa niskaan oppositiosta ja Arhinmäki hallituksesta.

Toinen ja yhtä tärkeä seikka on, että Suomelle pitää laatia Itämeri-ohjelma. Itämeren yhteistyö ei ole noussut siivilleen, vaikka EU:n Itämeri-ohjelma olisi antanut siihen mahdollisuuksia. Nyt Itämeri alkaa kuivua EU:ssakin, kun asiaa ei aja kukaan muuten kuin juhlapuheissa. Suomi voi nostaa asiaa sanomalla, mitä me oikein haluamme. Toiseksi asiaa pitäisi sitten myös oikeasti alkaa ajaa.

Hallitustason ongelma on, ettei tällä hetkellä Itämeri kuulu kokonaisuutena yhdenkään ministerin tehtäviin. Minusta Suomen hallitukseen olisi nimettävä Itämeriministeri ja hänelle resurssit. Nyt ulkoministeriössä on Itämerilähettiläs, mutta olen kuullut, että vakanssia ollaan ajamassa alas. Itämeriministerinä voisi luontevimmin toimia joko ulkoministeri, EU-ministeri tai ympäristöministeri. Pääasia on, että Itämeri nostetaan kunnolla ministeritasolle.

Itämeriministerin ensimmäisiin tehtäviin kuuluisi rikkidirektiivin muutos. EU-maiden Itämeriliikennettä uhkaa katastrofi, jos nykyinen nollatasoinen rikkipäästövaatimus toteutetaan. Sen jälkeen Itämeren laivaliikenne siirtynee kokonaan Venäjän hoidettavaksi. Sitäkö tässä kaikessa viisaudessa on haluttu? Direktiivin täytäntöönpanoa pitäisi lykätä senkin takia, että nurkan takana on odottamassa teknisiä ratkaisuja, jotka muuttavat tilanteen.

Kolmanneksi Suomen hallitusohjelmassa pitää ottaa huomioon EU:n maatalouspolitiikan tuleva muutos. Suomessa pitäisi saada muutoksen myötä vain yksi tukialue. Arvelen, että seuraavan maatalousministerin tehtävä on vaativa ja siihen tarvitaan paljon asiantuntemusta, arvovaltaa ja kansainvälistä osaamista. Mistä sellainen mies tai nainen löytyy? Kokoomuksesta vai Rkp:sta? Oppositio ei päästä ministeriä helpolla, uskallustakin tarvitaan.

 Ja sitten vielä yksi yksityiskohta, joka pitää säätytalon sekamelskassa muistaa. Ulkomailla asuu nyt 1,3 miljoonaa suomalaista äänioikeutettua kansalaista, joiden äänestäminen on tehty erittäin vaikeaksi. Määrä lisääntyy. Yli 50 maassa, mm. Ruotsissa, asia hoidetaan kirjeäänestyksellä, jota meillä ei käytetä. Suomessa se olisi aika toteuttaa nyt. Varmuuden vuoksi ehdotan tätä varovaista mallia, kun modernimpi versio eli nettiäänestys, jota eteläisessä naapurissa Virossa menestyksellä käytetään, on oikeusministeriössä vielä kovemmassa vastatuulessa. Kirjeäänestyksestä on olemassa valmis esitys, se vaatii vain hallitustason vahvistuksen. Tähän asiaan liittyy se, että oikeusministeriksi pitäisi löytyä henkilö, joka ei ihan tahdottomasti usko kaikkia virkakunnan selityksiä. Tiedän kokemuksesta, että oikeusministeriössä virkakunta kertoo ensiksi, miksi asiaa ei voida toteuttaa. Ministerin tehtävä on sanoa, miksi ja mitä tehdään, ei vain nyökyttää päätä.

Suomen hallituksella ei voi olla Portugalin avustamiseen kuin yksi lähtökohta: Suomen etu. Ei ole helppoa sanoa, mikä se on. Tuleeko Portugalin jälkeen uusia, nostaako Kreikka ongelmat potenssiin? Selvää on, ettei kaikkien eurovaltioiden etu ole sama.

Suomen etu Portugalin asiassa on kuitenkin nyt yksiselitteinen. Jollei Portugalia avusteta, riskit kasvavat liian suuriksi. Jo tehdyt toimet osoittavat, että niillä on ollut vaikutuksia. Espanja ja Italia tuntuvat olevan pois vaaravyöhykkeestä, mutta kuinka pitkäksi ajaksi. Käytännössä lähes kaikki eurooppalaiset hallituspuolueet ovat avustamisen kannalla. Kukaan ei halua ottaa riskiä, että pankit kaatuvat ja luottokriisi iskee kovemmin kuin kaksi vuotta sitten. Kova uhka on Lehmannin toistuminen, mutta suuremmalla volyymilla.

Tietenkin tässä pelastetaan eurooppalaisia pankkeja, joiden tehtävä on lainata rahaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Jos epäluulo niiden toimintakykyä kohtaan leviää, pankit joutuvat vaikeuksiin, korot nousevat ja kurimus heijastuu heti reaalitalouteen. Seurauksena olisi konkursseja ja työttömyyttä. Yhtälö on selvä ja siitä on kokemusta. Pankit pitäisi vetää vastuuseen, mutta miten toimintakyvyttömiä vastuuseen vedät, vaikka niiden nimi olisikin pankki.

Totuus on katkera, mutta ei sitä karkuun päästä, olipa Suomen hallitus minkä merkkinen tahansa. Kun poliittista hallitusta ei ole, on ratkaisussa turvattava eduskuntaan. Suomi on eurooppalainen poikkeustapaus, meillä eduskunta päättää EU-asioita, muualla hallitus vastaa niistä. Ei eduskunta vastuutaan pakoon pääse. Vastuun kanto on muissa maissa konkreettisempaa, meillä se jakautuu, mutta se on puoluesuhteiden vika. Porvaririntama olisi ollut parempi vaihtoehto, mutta sitä ei vaalitaistelussa haluttu käyttää. Jos perussuomalaiset vetäytyvät päätöksistä, työntävät he vastuun muille. Ei sekään ole oikein, vaikka Soinin tuskan ymmärtääkin.

Jos haluamme välttää suurtyöttömyyden, on Portugalin kriisi selvitettävä, vaikka seuraava kriisi vaanisi nurkan takana. Me nyt olemme samassa rahaliitossa ja sitä kautta samassa veneessä. Jos euroalue ajautuu ongelmiin, ovat leikkauslistat niin pitkät, ettei edes Sailas näe toista päätä. Ja sen lisäksi niskassa on edellisen kriisin aiheuttamat velat, suuremmat kuin 1990-luvun taakat.

Asetelma on nyt sellainen, että Suomen tulevan hallituksen pitää ottaa huomioon myös ne seuraukset, joita jättäytymisestä Portugalin paketin ulkopuolelle aiheutuisi. Siihen Olli Rehn on aivan vastuullisesti viitannut. Ei meitä ehkä kukaan uhkaa, mutta totta kai rintamakarkurin numero laitetaan muistiin. Seurauksia kannetaan ajassa, on turha vedota siihen, että edellinen hallitushan meitä tähän vei. Suomen vastuu on jakamaton, Suomi-kuva yhteinen.

Tämän kaiken tietää hyvin myös Timo Soini, onhan hänelläkin Brysselin kokemus. Voi olla, että tilanne jossa ollaan, on synnin palkka, kuten hän sanoo, mutta nämä raamatulliset sananparret eivät Suomea nyt auta. Tähän tilanteeseen pätee koko Suomen osalta pitkän tähtäimen suunnitteluun liitetty viisaus: where ever you go, there you are. Eikä Suomi ole siellä osittain, vaan aina kokonaan, persuineen päivineen.

Portugalin kysymys on sikälikin hyvä hallitusneuvottelujen aluksi, että siinä punnitaan kyky kantaa vastuuta ja kyky sietää paineita. Molempia tarvitaan maan hallituksessa. Kokonaisuuden etu on, että vaalitulosta kunnioitetaan hallitusta muodostettaessa, mutta totta kai se vaatii nöyryyttä kaikilta osapuolilta. Soinikin voisi kaivaa esiin laupeampia raamatunlauseita, niitäkin on.

Ensimmäinen syy tähän on vaalitaistelun myötä  levinnyt - siis Euroopassa - epävarmuus siitä, miten Suomi yleensä suhtautuu taisteluun euron ja eurooppalaisen kilpailukyvyn puolesta. Kysymys on ennen muuta sosiaalidemokraattien venkoilusta, jolle ei löydy sen eurooppalaisista veljespuolueista vastinetta.

Oppositiopolitiikkaan kuuluu tietenkin hallituksen haastaminen, mutta joku raja silläkin on. Suomessa - ja erityisesti demareilla - siitä pitäisi olla riittävästi kokemusta vanhoilta ajoilta. Kun demarit ovat edelleen ainakin periaatteessa yksi mahdollinen pääministeripuolue, ovat demarien nokkamiesten puheet eurooppalaisista velkasaneerauksista enemmän kuin pelkkää vaalihuumaa.

Erityisen vastuutonta on talouskomissaari Olli Rehnin tuomitseminen, kun hän on yrittänyt muistuttaa vastuun merkityksestä koko Euroopassa. Rehn on Euroopassa arvostetuin suomalainen, mutta demarit ärhentelevät rakkikoirina hänen housunlahkeissaan. Samalla he tietenkin heikentävät Rehnin linjoilla olevan Erkki Liikasen mahdollisuuksia Euroopan keskuspankin johtoon. Kuka sellaista valitsee, jonka näkemyksiin omatkaan eivät usko?

Avainsana tässä sanasodassa on "velkasaneeraus", jolla siis tarkoitetaan velkojen osittaista anteeksiantoa. Se on lähellä sanaa "velkajärjestely", johon saatetaan joutua ainakin Kreikan kohdalla. Se on eri asia. Sellaisesta Suomessakin on kokemusta parinkymmenen vuoden takaa. Silloinkin muuten demarit olivat oppositiossa, mutta erityisesti Suomen Pankkiin jo siirtynyt Kalevi Sorsa tuki Ahon hallituksen toimia. Ei se oikein onnistunut, kun omat laittoivat vastaan.

Paljoa ei tarvitse raaputtaa, kun demarien asenteiden takaa löytyy myös pettymys. Euroopasta ei tullutkaan kaavailujen mukaista demarien paratiisia. Siksi marjat maistuvat happamilta.

Toinen vaalitaisteluun liittyvä seikka on suhtautuminen suojelutoimiin Libyassa. Suomella ei sinänsä ole asiassa hävettävää. Olemme olleet humanitaaristen toimien eturivissä, mutta maltilla. Selvää on kuitenkin, että perussuomalaisten pelossa yhteisessä eurooppalaisessa rintamassa ollaan nyt sordiino päällä. Tätä ei Euroopassa oikein ymmärretä.

Perussuomalaisten asenne liittyy kai yleiseen muukalaisvihaan. Asenne on pysynyt vaalitaistelussa piilossa, mutta esiintyneet vihapolitiikan ilmiöt kertovat, ettei se minnekään ole hävinnyt, vaan vain levinnyt. Nyt siitä kirjoitetaan jo eurooppalaisissa lehdissä, Suomi esimerkkinä. Se kiinnostaa maissa, joissa ongelma on näkyvissä.

Brysselistä ei tietenkään parane antaa neuvoja Suomeen, mutta yhdestä asiasta on pakko muistuttaa. Suomen politiikan painoarvon Euroopassa ratkaisee se, millaisia näkemyksiä tuleva hallitus edustaa ja kuinka vakuuttavasti se on yhteisessä eurooppalaisessa ponnistelussa. Tässä näyttää syntyneen selvä jako kahtia. Jyrki Katainen ja Mari Kiviniemi edustavat eurooppalaista näkemystä ja vastuuntuntoa, hallitus antaa seuraajalleen hyvät eväät. Brysselistä katsottuna vastuullista olisi jatkaa kokoomuksen ja keskustan hallitusyhteistyötä.

Toisella puolella ovat vakuuttavimpana voimana demarit, jotka ovat perussuomalaisten talutusnuorassa. Sitä voi juuri ja juuri ymmärtää, koska perussuomalaiset näyttävätkin syövän eniten juuri demarien kannatusta. Mutta rajansa silti kaikella on, erityisesti jos demarit pyrkivät edelleen hallitukseen. Kannattaako demarien, joilla on eurooppalainen tausta, todellakin antautua persujen sylikoiraksi. Sdp:n ja Persujen yhteishallituksen, vasemmistoliitolla täydennettynä, Juttu Urpilainen muodostaisi. Sitä minä Brysselissä ihmettelen.  Siihen hallitukseen ei taidettaisi saada edes Rkp:tta.

Albert on baijerilainen maanviljelijä, käytännön mies. Hän ymmärtää myös Suomen maatalouskysymyksiä. Hän on ollut hyvä keskustelukumppani, kun olen välittänyt keskusteluja suomalaisten maatalousihmisten ja Albertin kesken aina maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttilaa myöten.

Dessiä revitään nyt joka puolelle Eurooppaa, kun maatalousuudistus on tulossa loppusuoralle. Dessin asenteista Suomea kohtaan kertoo, että hän kiireiltään halusi tulla Suomeen keskustelemaan asioista. Joskus on tuntunut, että Albert Dess ymmärtää paremmin kuin suomalaiset asiantuntijat, mistä  maatalousuudistuksessa oikein on kysymys.

Yritän selittää lyhyesti, vaikka joskus liikunkin maataloustukien jaossa hämärän rajamailla. Lyhyesti sanoen kysymys on kahdesta asiasta. Ensinnäkin siitä, mikä on maatalouden kokonaisrahoitus. Nyt se on noin 55 miljardia euroa eli 39 prosenttia EU:n budjetista. Sitä ei pitäisi laskea. Komission esitys rahoituskehyksistä vuosille 2014-2020 on selvillä kesän aikana ja sen jälkeen alkaa vääntö parlamentissa ja neuvostossa.

Toiseksi kysymys on siitä, miten maatalouden rahat jaetaan kahden pilarin kesken. Ensimmäisen pilarin suorilla tuilla taataan maatalouden harjoittaminen kaikkialla. Kakkospilarissa otetaan huomioon erilaiset olosuhteet ja ympäristötoimet. Dess haluaisi siirtää joitakin vihertämistavoitteisiin liittyviä tukia ykköspilarista kakkoseen.

Suomen osalta on sitten vielä kolmaskin elementti, jota varjelemme: LFA:n eli luonnonhaittakorvauksen säilyttäminen. Dess haluaa pitää kriteerit nykyisellään, vaikka komissiossa on painetta muutoksiin.

Keskustelumme eduskunnan auditoriossa oli erittäin hyvä. Paikalla oli suomalaisia asiantuntijoita, maataloustuottajia. Sen sijaan kaksi asiaa on jäänyt kaivelemaan mieltä.

Ensimmäiseksi ihmettelen, ettei suomalaista mediaa paria yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta  maatalouden rahoituksen muutospaineet kiinnostaneet ollenkaan. Ihmeen nopeasti Suomen julkisessa sanassa on unohdettu, että maatalous on suurin menoerä EU:n budjetissa. Muutama vuosi sitten siitä vaahdottiin päivittäin, mutta nyt kaikki kiinnostus on muualla. Veikkaan, että syksyyn mennessä, kun päätökset tulevat kalkkiviivoille, asia taas kiinnostaa. Mutta silloin sen on pakko puhua ja kirjoittaa sellaisesta, joka asiallisesti on jo päätetty. Oikea aika informoida asioista olisi nyt, jolloin asioihin vielä vaikutetaan.

Toiseksi  pikkaisen jurppii suomalaisten maatalousviranomaisten asenteissa se, ettei Euroopan parlamentin merkitystä haluta ollenkaan tunnustaa. Tästä syystä olen arvellut, että olisi parempi että seuraavan hallituksen maatalousministeri tulisi kokoomuksesta eli ministerillä olisi suora linkki parlamentin suurimpaan ryhmään. Kuitenkin kaikki menoihin liittyvät asiat lopulta päätetään parlamentissa.

Juuri siksi Albert Dess on yksi avainasemassa oleva henkilö. Hän joutuu sovittelemaan parlamentin suurimman ryhmän sisällä olevia erilaisia näkemyksiä ja sitten neuvottelemaan yhteisistä lopputuloksista komission suuntaan. Nämä eivät ole helppoja asioita. Kaikissa maissa maatalous on poliittisesta suunnasta riippumatta kansallinen kysymys. Mitä nyt Suomessa vähän rapisee, kun keskustassa on halua pitää maatalous ensisijaisesti keskustan kysymyksenä.

Suomessa Euroopan kilpailukykyyn ja vakaussopimuksen jatkoon liittyvät keskustelut ovat saaneet dramaattista sävyä, kun keskustelu liittyy väistämättä vaalikeskusteluihin. Ei se väärin ole, onhan asioista eri näkemyksiä.  Mutta rajansa kaikella. Muissa maissa samankaltaista dramatiikkaa ei ole  ollut, ja se johtuu muustakin kuin vaaleista.

 Suomessa on EU-asioiden käsittelyssä harvinaisen hyvä parlamentaarinen perinne. Suomessa EU-asioiden vaikeatkin kohdat on käsitelty eduskunnan suuren valiokunnan ja hallituksen välisissä keskusteluissa, jolloin on voitu mennä asioissa riittävän syvälle. Niin ei muissa jäsenmaissa ole, Suomi on ollut esimerkki. Pääministeri Kiviniemi on oikeassa sanoessaan, ettei eurooppalaisessa neuvotteluprosessissa olevia asioita voi levitellä julkisuuteen. Eduskunnan suuren salin käsittely ei olekaan itsestään selvästi viisasta, kun siinä annettu informaatio jää välttämättä vajaaksi.

Eduskunnan suuren salin käsittely näyttää saaneen pontta entisen pääministeri Lipposen lausunnoista, vaikkei asioiden hoito hänenkään aikanaan ainakaan avoimempaa ollut. Siitä tullaankin suomalaisen prosessin ytimeen. Eurooppalaiset demarit ovat suurin piirtein samoilla linjoilla kuin Suomen hallitus ja Euroopan neuvosto, mutta Suomessa demarit ovat ottaneet toisenlaisen otteen. He kieltävät nyt kaiken sen, minkä aiemmin hyväksyivät. Ja samalla myös sen, mikä on demarien eurooppalainen linja. On vaikea nähdä, että siinä on muuta kuin vaalitaktiikkaa. Myös demarien edustaja Euroopan parlamentissa, Liisa Jaakonsaari, on enemmän eurooppalaisilla linjoilla.

Ainakin osin suomalaiset demarit purkavat myös pettymystään siihen, ettei EU:sta ole tullutkaan sellaista sosiaalidemokraattista projektia kuten alun perin kuviteltiin. Myös suomalaisessa ay-liikkeessä on alettu vierastaa koko EU:ta. Pettymystä puretaan yrittämällä todistella, että EU:sta on tulossa porvarillinen hanke, mikä on ihan potaskaa. Niin lyhyellä tähtäyksellä Eurooppaa ei voi rakentaa. Heikoilla perusteilla demarit liittyvät nyt henkisesti perussuomalaisten seuraan näkemättä pitkää linjaa. 

Nyt menossa olevat neuvottelut - tai keskustelut - ovat tässä vaiheessa hallitusten sekä EU:n komission ja neuvoston välisiä asioita. Tässä on nähtävissä kiistaa EU:n sisäisestä vallanjaosta. Neuvosto edustaa myös periaatteellista näkemystä EU:sta valtioiden liittona, komissio on lähinnä liittovaltion symboli. Kilpailukykypaketin isät ovat Saksa ja Ranska, vahvat maat. Valtioliittoajatuksen heikko kohta on juuri siinä, että se johtaa vahvojen valtaan. Siksi vahva komissio on pienten valtioiden etu. Nyt on saavutettu tasapaino, kun neuvoston puheenjohtaja eli Euroopan presidentti van Rompuy ja komission puheenjohtaja Barroso ovat kehittäneet Merkelin ja Sarkozyn ideaa eteenpäin. Tässä prosessissa myös Suomen kaltaisella maalla on ollut joku sanan sija. 

Sekin on vielä kirjattava, että lopulta neuvotteluissa sovitut asiat tulevat Euroopan parlamentin käsittelyyn. Näin tapahtuu väistämättä, koska kaikki muotoutuu lopulta laeiksi ja rahapäätöksiksi, joka vaativat Euroopan parlamentin päätökset. Juuri nyt kysymys on pitkälti Euroopan komission ja hallitusten välisen neuvoston neuvotteluprosessista, mutta demokratialla on lopulta mahdollisuutensa. Ja Euroopan parlamentin jälkeen tarvitaan vielä kansallisten parlamenttienkin päätöksiä.

Tässä vaiheessa asioiden suuri linja hukkuu helposti yksityiskohtiin. Siksi on paikallaan muistuttaa, mistä vakaus- ja kilpailukykyasioissa perimmiltään on kyse. Kyse on siitä, että yhteinen raha ei riitä, jos halutaan kilpailukykyistä Eurooppaa. Yhteisen rahan lisäksi tarvitaan yhteistä talouspolitiikkaa. Siksi näissä yhteyksissä puhutaan muustakin kuin lainojen koroista ja takuista. Esimerkkimaa on nimenomaan Irlanti, joka perusti taloudellisen menestyksen enemmän toiveisiin kuin tosiasioihin. Siitä ei sitten mihinkään päästä, että yhteinen talouspolitiikka johtaa liittovaltion suuntaan. Seuraava keskustelu on käytävä siitä, mitkä ovat sen raamit. Se on vielä vaikeampi kysymys kuin talouspaketti.

Kaksi selvää tulosta talouskriisistä jo nyt on. Ensinnä jäsenmaiden talouspolitiikalta edellytetään vastaisuudessa paljon tähänastista tiukempaa kuria. Toinen seikka on, että EU:n tässä yhteydessä käymä kova koulu asettaa EU:n laajenemisen uuteen valoon. Puheet laajenemisesta ovat tästä eteenpäin huomattavasti aiempaa maltillisempia.

Se menettely, jota haja-asutusalueiden jätevesikysymyksessä on Suomessa noudatettu, antaa aiheen moniin muihinkin kysymyksiin. Ensimmäinen niistä on se, miksi taloudellisesti suurta asiaa yritettiin säädellä asetuksella, vaikka laki olisi ollut oikea muoto. Muistan kysyneeni tätä asiaa, kun sitä asianomaisessa ministerivaliokunnassa käsiteltiin. Olin silloin valiokunnan jäsen.

Laki vai asetus, se on tietenkin menettelytapakysymys. Tärkeämpää on sittenkin sisältö. Seuraava kysymys onkin, miksi haja-asutusalueiden jätevesikysymystä haluttiin säädellä. Koko jätevesikysymyksen ydin oli ja on edelleen vesistöjen ja ennen muuta Itämeren tila. Siihen jätevesilailla yritetään vaikuttaa. Siitä ei ihme kyllä prosessin viimeisessä vaiheessa ole puhuttu yhtään mitään.

Alun perin normeilla, jotka haja-asutusalueiden jäteveden käsittelylle asetettiin, tavoiteltiin jonkinlaista tehokkuutta, joka todella vaikuttaisi jätevesipäästöihin Itämereen johtavien vesistöjen äärellä. Kun asetuksesta tehtiin laki, lievennettiin normeja aivan yllättäen. Miksi ihmeessä, miksi laki saisi olla lepsumpi kuin asetus. Tähän kysymykseen ympäristöministerin pitäisi vastata. Arvaan, että vastausta on hankala antaa. Lakiin kirjoitetuilla lievennyksillä taataan ainakin se, ettei tähän mennessä asennetuista puhdistuslaitteista tule korvausvaatimuksia valtiolle.

Lailla sallitaan nyt se, että käytössä on laitteita, jotka eivät toimi kunnolla. Tilanne on samankaltainen kuin se, että meille sallittaisiin ajoneuvoja, joiden pakokaasujen puhdistuslaitteet toimisivat vajaalla teholla. Siis että uusilta mersuilta vaadittaisiin viimeisin tekniikka, mutta samanaikaisesti vanhat ruostuneet wartbugit voisivat ajella sinisiä pilviä jälkeensä jättäen. Eihän se ole viisasta eikä oikein.

Pohjimmiltaan näyttää siltä, ettei keskustalaisia ympäristötoimijoita kiinnosta ollenkaan jätevesilain alkuperäinen tarkoitus eli Itämeren tilan kohentaminen. Heitä lähempänä ovat seuraavat vaalit, joihin mennessä oma väki pitää saada tyytyväiseksi. Hinnan taitaa maksaa vaaleissa kokoomus, joka sitoutui peesaamaan - ellei suorastaan jeesaamaan - keskustaa tässä asiassa. Hankalaan tilanteeseen ovat joutuneet kokoomuslaiset ympäristövaliokunnan jäsenet.

Tapahtuupa minun kyselylleni mitä tahansa tai meneepä laki Suomen eduskunnassa läpi tai ei, joudutaan tähän kysymykseen palaamaan muutaman vuoden sisällä. Eikä kyseessä ole politiikka, vaan suuremmat asiat kuten Itämeri.

Suomalaisen keskustelussa on toki tapahtunut suuri muutos. Meillä sisäpolitiikka, gallupit ja lähestyvät vaalit määrittävät johtopäätöksiä. Jopa gallupjohtaja Kokoomus on hermostunut taantuvasta kannatuksesta ja yrittää löytää pesuvettä, jota ei ole olemassakaan. Nyt pitäisi vain muistaa, että olemme unionissa ja toimimme sen realiteetin mukaan.

Suurin asennemuutos on tapahtunut Sdp:n keskuudessa. Paavo Lipposen johtama Sdp oli Suomen EU-jäsenyyden ja EMU-ratkaisun tärkein tukija, suorastaan tien raivaaja. Ammattiyhdistysliike on jutussa tiiviisti mukana. Jutta Urpilaisen ja Eero Heinäluoman Sdp sen sijaan on tehnyt täyskäännöksen, joka sinetöitiin eduskunnan äänestyksessä Irlannin tuista. Samalla paljastui Sdp:n taloudellisen osaamisen taso. Paljoa ei ole ajateltu, kun ryhdytään vaatimaan konkurssikypsiltä pankeilta osallistumista näihin talkoisiin, joissa ollaan juuri sen takia, että pankeilta ovat rahat loppu.

Muille Euroopan demareille - siis Suomen demareita lukuun ottamatta - on selvää, että talouskriisi on yhdessä hoidettava. Sen jälkeen voidaan ja pitää katsoa, mitä muuta pitää tehdä. Linja siinäkin taitaa olla selvä, eikä ero oikealta vasemmalle ole suuri. Yhteinen raha ei onnistu ilman ainakin joissakin puitteissa yhteistä talouspolitiikkaa. Eurooppa on tiellä kohti federaatiota, vaikka yhteinen ulkopolitiikka onkin vielä kuin veteen piirretty viiva. Senkin rakenteet ovat kuitenkin muotoutumassa ja aikanaan käytettävissä, kun yhteiset linjaat selkiintyvät. Hyvä että ainakin presidentti Tarja Halonen ja europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari  ovat muistuttaneet Suomen sosiaalidemokraatteja suurista linjoista. Sillä ei vain taida olla suurta vaikutusta galluppien katastrofilukemien rinnalla. Paavo Väyrynenkin on EU-myönteinen realisti demarien johtohenkilöihin verrattuna.

Se hyvä puoli on tietenkin merkittävä marginaaliin, ettei Suomen demarien kannanotoilla ole mitään vaikutusta EU:n linjaan tai eurooppalaisiin päätöksiin. Mutta niillä on kyllä vaikutusta Suomen politiikkaan. Selvin vaikutus on se, että Sdp ei tule nykylinjallaan kysymykseen kokoomuksen ja keskustan hallituskumppanina. Se on sääli, sillä vaalien jälkeinen hallitustilanne näyttää nykyisillä gallup-lukemilla erittäin ongelmalliselta. Viime vuosikymmenten kahden suuren puolueen varaan rakentuva hallituspolitiikka ja sen mukanaan tuoma vakaus on pirstoutumassa. Edessä on tempoilevaa politiikkaa, kun vaalikausien mittaiset hallitukset korvautuvat linjaltaan epämääräisillä ja ristiriitaisilla koalitioilla, joissa pienten puolueiden puoluekohtaiset edut nousevat suurten linjojen edelle. Erityisesti tämä koskee EU-politiikkaa, jossa kansallinen yksituumaisuus perusasioista olisi menestymisen edellytys.

Oikeastaan ainoa mahdollisuus rakentaa pitkäjänteisempää politiikkaa nykyisten galluplukemien valossa olisi Kokoomuksen, Keskustan ja Demarien yhteinen hallitus. Sillä koalitiolla olisi enemmistö eduskunnassa. Erityisesti EU-politiikan muotoilussa tämä olisi hyvin perusteltua. Kaikki suuret ovat olleet EU-politiikassa samalla linjalla, vaikka omia lähtökohtiaan painottaen. Tähän suureen linjaan Sdp tekee nyt pesäeroa, joka tekee sen osallistumisen Keskustan ja/tai Kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen mahdottomaksi. Jossain sukupuolineutraalin avioliiton (Huh mikä sanahirviö ja logiikaltaan mahdoton yhtälö!) kysymyksessä voi olla mielipiteiden hajontaa, mutta EU on toinen asia. EU on kuitenkin lähivuosikymmenien suuri eurooppalainen linja. Sen suhteen kansallinen yksituumaisuus on tarpeen, jotta kykenisimme etumme turvaamaan. Soinin eriseuraisuuden Suomi varmaan kestää, mutta Sdp on heikentyneenäkin toinen juttu. Elleivät demarit tee suorastaan itsemurhaa kuoleman pelossa niin ainakin linjansa täyskäännöstä Soinin pelästyttämänä.